Yhteisökyläkehittäjä (ja koiraharrastaja) Riitta Birck pohtii koronapandemian vaikutuksia yhteisöllisyyteen.

Mitä koronapandemia on tehnyt yhteisöllisyydelle?

Viime keväänä hankkeemme yhteisöllisyyskyselyyn vastanneet määrittelivät yhteisöllisyyden yhdessä tekemiseksi ja olemiseksi. Juuri tähän  koronapandemian rajoitukset ovat iskeneet.

Mitä korona on tehnyt yhteisöllisyydelle?

Mitä yhdessä tekemiselle ja olemiselle tapahtuu, kun ihmisten täytyy varoa toisia ihmisiä, isoja väkijoukkoja ja pitää välimatkaa muihin? Mitä yhteisille kokemuksille tapahtuu, kun emme voi harrastaa, käydä teattereissa, konserteissa, viettää juhlia, kutsua ihmisiä kotiimme? Mitä kohtaamisten laadulle tapahtuu, kun toisesta ei näy kuin silmät ja kohtaamisissa on keskityttävä muistamaan välimatka? Me elämme kohtaamisvajeessa.

Tämä koronapandemia on ajanut meidät tilanteeseen, jossa meidän on varottava ja väisteltävä toisia ihmisiä. Mutta koska haluamme, että nämä erityisolosuhteet ovat vielä jonain päivänä ohi, meillä ei ole muutakaan turvallista vaihtoehtoa kuin pitää välimatkaa ja suojata itsemme ja toisemme ja toivoa, että rokotukset saadaan pian hoidettua. Tämä kummallinen ja vakava tilanne tulee kuitenkin jättämään jälkensä vuosien päähän, joten on tärkeää, että tulevaisuudessa ilmenevien ongelmien ratkaisussa osaamme päätellä, että tämä saattaa johtua koronapandemian ”sivuvaikutuksista”. Se on syönyt luottamusta, iloa, spontaanisuutta, positiivisuutta, tulevaisuustoivoa ja yhteisöllisyyttä. Ja tämän me haluamme takaisin.

Omia kokemuksia

Koronan myötä olen havainnoinut myös itseäni. Mitä minulle on tapahtunut ja miten tämä on vaikuttanut minuun? Elämäni on hiljentynyt. Olen tehnyt työt pääasiassa etänä. Kokoukset ja kurssit on hoidettu verkossa. Suunnitellut tapaamiset ja satunnaiset jutteluhetket ovat kuihtuneet. Työhön liittyviä yleisötapahtumia on peruttu. Mitään innostavia kohokohtia ei ole ollut pitkään aikaan odotettavissa. Koiraharrastuskisatkin on peruttu. Kommunikointi ystävien kanssa on siirtynyt verkkoon tai kävelylenkkien yhteyteen.  Suuri juttu on se, että lähtee viikonlopuksi kesäkodille. Aluksi ajattelin, että tällainen kotoilu ja etätyöntekeminen sopii minulle, mutta pikkuhiljaa olen minäkin huomannut, miten erillään muista joudun elämään perheestäni huolimatta ja miten haikealta se alkaa tuntua.

Kaipaus kevyeeseen kasvokkaiseen jutusteluun ystävien kanssa on varmasti kaikilla iso. Spontaani ilo, jakaminen, halaaminen ja tarinointi ovat varsinkin yksin eläviltä poissa. Elämästä alkaa tulla vakavaa ja näköalatonta, kun kaikki, mikä voisi tuoda iloa, on peruttu tai kielletty. Yhteisöllisyydelle ei ole paljon paikkoja syntyä ja elää. Huomaan sen itse vaikka siinä, että koirien harrastusryhmässä käydään tekemässä suoritus yksin. Enää ei rupatella koirien kuulumisia ja tsempata toisten suorituksia kentän laidalla odottaessa. Vaikka olemme voineet rajoitetusti jatkaa harrastamista, emme ole enää harrastusryhmä. Ei ole porukkaa, johon kuulua. Ja silti olemme kiitollisia, että olemme voineet jatkaa harrastamista.

Kohti koronan jälkeistä aikaa

Helsingin Sanomien päätoimittaja Antero Mukka toteaa kolumnissaan (7.4.2021), että meidän on rohjettava kääntää katseemme pandemian jälkeisen tulevaisuuden rakentamiseen. Tämä on yhteiskunnallinen, mutta myös jokaisen ihmisen henkilökohtainen haaste. Miten haluamme elää, kun pandemia hellittää? Jäikö tästä ajasta jotain hyvää, minkä haluamme säilyttää ja mihin haluamme panostaa, kun kohtaamisrajoitukset hellittävät? Entä mitä tämä tarkoittaa yhteisöllisyyden elvyttämisen kannalta, sillä kirittävää riittää.

Yhteisöllisyyden pienin yksikkö on kahden ihmisen välinen suhde. Yhteisöllisyyttä alkaa syntyä sitten, kun saman yhteisön ihmisillä on henkilökohtaisia positiivisia suhteita useisiin yhteisön jäseniin. Kun pandemiarajoitukset hellittävät, tärkeintä on, että nostamme katseemme toisiin ihmisiin. Eikä pelkästään kaipaamiimme ystäviin ja harrastusryhmiin, vaan naapureihin, ohikulkeviin ja erityisesti ikäihmisiin.  Yhteisöllisyyttä edistävät ja vahvistavat tervehtimiset, hymyt, satunnaiset jutteluhetket, yhteiset kahvittelut ja jutuille jäämiset. Se, että toisten lähellä voi pelkäämättä viivähtää, voi harrastaa yhdessä ja osallistua tapahtumiin ja juhliin.

Olkaamme valmiina. Tuntemattomien väistelystä tulee uusi normaali, jos emme tietoisesti ala muuttaa sitä. Itsekin odotan koiraharrastuskisoja ja jutteluja kentän laidalla. Lisäksi olen aloittanut henkilökohtaisen hymyilyprojektini. Katson ulkona vastaantulevia ja hymyilen. Olen kokeillut jopa tervehtiä tuntemattomia. Ei ole ihan helppoa, koska joudun muuttamaan tapojani, mutta jatkan kokeilua ja katson, miten se vaikuttaa itseeni ja muihin. Haastan sinutkin kokeilemaan! Elvyttäkäämme yhteisöllisyys!

Riitta Birck