Emeritusprofessori Armo Pohjavirta tarkastelee blogikirjoituksessaan ihmisiä ja itseään yhteisöllisen eläimen käyttäytymisen näkökulmasta.

Koen, että olen yhteisöllinen eläin. Kun toinen tulee mua vastaan, panen merkille, havaitseeko se minut, näkeekö ja katsooko minua. Ihmisen tietoisuus on sellainen, että se vilkaisee toista ihmistä ja tajuaa, että tuo toinen on tuossa olemassa. Kissaa tai pulua se vastaantulija ei välttämättä vilkaise.

Outojen kanssa ratikkapysäkillä

Kun asuin Helsingissä, seurasin, miten ihmiset käyttäytyivät ratikkapysäkeillä, jotka siis, toisin kuin bussipysäkit, on erillään jalkakäytävistä ja ohikulkijoista. Ensin pysäkille tulee ihminen, sitten toinen ja kolmaskin. Ne alkavat hakemaan paikkoja. Eka menee keskelle. Sitten ne tasaavat sitä tilaa keskenään, tiivistäen pikkuhiljaa etäisyyksiään. Jos on enemmän väkeä, myöhemmin tulleet jäävät kauemmas odottamaan ja siirtyvät vasta viime hetkellä. Kyllä se tilanne tiedostetaan siinä koko ajan. Kovin usein ei ruveta keskustelemaan, paitsi jos sataa hirveästi tai on tosi hieno keli. Silloin voidaan sanoa toiselle jotain, ottaa se askel, että sanoo jotain siitä säästä.

Tutussa kantakahvilassa

Kun mä astun sisään tuttuun kahvilaan, se antaa positiivisen tunteen, että mulla on jonkin näköinen läheinen suhde niihin ihmisiin. Pystyn päättelemään ja ennustamaan, miten se tilanne jatkuu. On jokin oletus, miten ihmiset käyttäytyvät uudessa tilanteessa tai voisivat käyttäytyä. Se oletus ei synny sanallisesti tiedostaen, vaan se on vain tunne.

Kahvilassa kaikki tietää suunnilleen, mitä ihmisiä toiset ovat. Kenenkään ei odoteta kertovan mitään itsestään, mutta jotenkin ne henkilökuvat alkavat vähitellen täydentyä, kun kuulee heiltä satunnaisia juttuja heidän siviilielämästään. Jos joku kahvilan asiakas kertoo intiimimmän tapahtuman elämästään, se pannaan merkille, sillä se lisää jollain tavalla sen persoonan moniulotteisuutta ja värikkyyttä.

Kahvilassa yritetään tarjota jotain semmoista, että muillakin olisi kivaa. Joskus saattaa miettiä, onko toinen kuiva mölö vai onko sillä jotain iloista tarjottavaa muille. Oletukset tietysti perustuvat aiempiin kokemuksiin ihmisestä ja voivat mennä aivan pieleenkin.

Kaikkien kanssa ei tule toimeen

Olen ollut hommissa, missä tullaan juttuun kaikkien kanssa. Ihmeekseni mulla on tullut vastaan tilanteita, että joku henkilö herättääkin minussa aggressioita. Tekee ihan mieli melkein vetää turpaan, vaikka siihen ei tosiaan olisi mitään syytä. En pysty millään tavalla perustelemaan, miksi tämä tunne nousee.  Muistan, että jouduin jopa pyytämään, että joku toinen hoitaa homman sen ihmisen kanssa.

Ikä vaikuttaa

Muhun suhtaudutaan nykyään iästä johtuen eri tavalla kuin ennen. Olen siis eri elukka kuin aikaisemmin, kuulun eri ryhmään kuin ennen. Kun istun kahvilassa joka päivä, mun katsotaan nykyään olevan sellaista kalustoa, jolle voi puhua mistä vaan, vaikka paranormaaleista ilmiöistä, vaikka se ei mua huvittaisikaan. On siedettävä, kun toinen käyttäytyy niin hyvin. Jos läsnä on useampia ihmisiä, keskustelua pystyy jollain tavalla ohjaamaan.

Toisaalta on hyvä, kun aletaan vaan rohkeasti juttelemaan jonkun vieraankin kanssa, huudellaan toisiin pöytiin tai kysytään vaikka, että voiko tähän istua hetkeksi. Keskustelun aloittamista pitää suosia!

Armo Pohjavirta on tamperelainen emeritusprofessori, tekniikan tohtori ja psykologian lisensiaatti, jota kiinnostaa se, miten ihminen hahmottaa ympäröivää maailmaa.