Kirjailija Kari Hotakainen kirjoitti tarinan muistisairaan päivästä

Kirjailija Kari Hotakainen tekee yhteistyötä tarinateatteri Silta-kollektiivin kanssa. Tarinateatterissa yleisöä haastatellaan sovitusta teemasta ja tarinateatteriryhmä tekee kuulemansa tarinat näyttämölle. Silta oli esiintymässä Muistiasumisen seminaarissamme 15.9.2020 ja teki näyttämölle yleisön ajatuksia ja tarinoita seminaarin herättämistä ajatuksista. Kari Hotakainen seurasi seminaaria ja tarinateatteriesitystä verkossa ja kirjoitti sen inspiroimana tarinan muistisairaan päivästä.

Kari Hotakainen:

TÄNÄÄN ON KAI TIISTAI
Päivä muistisairaan elämästä

Tänään on tiistai. Kai. Lipaston päällä on liina. Minä olen sen itse tehnyt. Liinan päällä on pahkakuppi, mieheni tekemä. Miestä ei enää ole. Tai on. Muistoissa. Muistoja on niin paljon, että jos niistä puolet häviää, niin silti jää paljon jäljelle. Joinain päivinä muistan melkein kaiken, mutta voi tietysti kysyä, mitä tarkoittaa kaikki? Ei kukaan kaikkea muista, jos muistaisi, sellaisen ihmisen pää räjähtäisi.

Tänään on tiistai, on pakko olla, koska se uuden talon ihminen sanoi tulevansa tiistaina. Ja kyllä minä tiistain tunnistan, kun sellainen yöstä nousee. Tiistaissa on oma tuoksu, ei niin vahva kuin viikonlopun päivissä, mutta sellainen, että joitakin tavallisia asioita tapahtuu. Tänään tulee se ihminen, joka haluaa tietää, miten haluan asua sitten kun en enää voi asua täällä. En halua muuttaa. Tai haluan, mutta vähän pelottaa.

Tänään on myös erään ystäväni 79-vuotispäivä. Hän ei malttanut odottaa vuotta. Minusta on hyvä idea viettää 80-vuotispäivä etukäteen. Nyt on tehtävä se, minkä aikoo tehdä. Ystäväni kirjoittaa runoja ja tykkää kalkkunaleikkeistä. Hän kirjoittaa runoja luonnosta, ja aina kun kuuntelen niitä, mieleen tulevat muistot puolukkareissuista mieheni kanssa. Kalkkunaleikkeistä tulee mieleen kanat ja kukot ja niidet äänet mummolan pihalla. Minä en pidä kalkkunaleikkeistä, ne ovat liian ohuita ja tarttuvat toisiinsa. Ja niitä leikepaketteja on hankala aukaista.

Tänään on tiistai, aivan varmasti on. Tänään tulee se uuden talon ihminen. Aion kertoa sille ihmiselle, mitä haluan ja mitä en halua. Toivottavasti se on korkeatasoinen ihminen ja ottaa minun toiveeni huomioon. Haluan, ettei siellä uudessa talossa ole kovia ääniä eikä melua eikä varsinkaan teräviä ääniä. Teräviä ääniä tulee riidoista ja kovia ääniä juhlimisesta. Minä osaan erottaa terävät ja kovat äänet toisistaan. Bachin musiikista tulee pehmeitä ääniä, samanlaisia kuin uusista pesukoneita, jotka vaan humisevat eivätkä kolise niin kuin ne vanhat.

Minulla on nyt kädessäni kaukosäädin. Tämä on pitkulaisempi kuin kännykkä. Sanon tämän siksi, etten enää sekoittaisi näitä laitteita keskenään. Toista painamalla saa näkyviin kuvan, toisesta kuuluu ystävän ääni. Eilen nimittäin kävi niin, ettei televisio mennyt päälle, ja lähdin vaihtamaan kaukosäätimeen pattereita alakerran kioskista. Kioskin nuori myyjä sanoi, ettei kännykkään voi vaihtaa pattereita. Hävetti ja suututti. On hankala olla, jos on kaksi niin voimakasta tunnetta päällä yhtä aikaa.

Nyt on tiistai-ilta. Äsken kävi se uuden talon ihminen. Oli hyvin kuuntelevainen. Piti päätään samalla tavalla kallellaan kuin meidän edesmennyt koira, kun sille jutteli. Sanoin, että olisi mukava, jos siellä uudessa talossa olisi sellaisia ihmisiä, jotka muistavat eri asioita kuin minä, ja olisi hyvä, jos siellä ei koko ajan muistutettaisi minua siitä, etten muista kaikkea. Niin että semmoinen toive olisi, että voisitteko ystävällisesti unohtaa minun sairauteni?

Otan sinne uuteen taloon mukaan tärkeitä tavaroita, en yhtään turhaa. Hassua, että joitakin tavaroita sanotaan muistoesineiksi. Kyllähän kaikissa tavaroissa on muisto. Niin kuin lipastossa, liinassa ja siinä pahkakupissa. Erikseen on sitten turhat esineet ja tavarat, en minä sellaisia ole mukaan ottamassa. Aika vähiin menee se, mitä ihminen tarvitsee.

Nuorempana sitä halusi pitkään haudutettua karjalanpaistia, pitkätukkien tekemää kovaäänistä rokkia ja värjättyjä laamapaitoja. Nyt haluaisin makkaraa, virsiä ja tyylitajuisen hoitajan, joka osaisi soittaa auttavasti pianoa. Ei niissä virsissä tärkeintä ole sanoma, vaan humina. Niihin on kasvanut aikakerroksia, kuin kaarnaa puihin ja jäkälää maahan. Ne kertovat jotain pitkää tarinaa, joka alkaa Suvivirrestä eikä pääty oikeastaan mihinkään.

Jos mieheni eläisi, hän haluaisi tietää millainen lattia siellä uudessa talossa on. Hänen mielestään jalan alla pitää olla neljä senttiä paksua puuta. Me olemme niin erilaisia. Minulle tärkeintä on, että elämään tulisi uusia muistoja. Eräs ystäväni pitää italialaisista miespatsaista. Saa olla sitäkin mieltä. Joskus tuntuu siltä, ettei enää tässä iässä saisi olla vaikka mitä mieltä. Että nuorisolla olisi yksinoikeus hulvattomuuteen, mutta ei se niin ole. Nuoristakin tulee joskus muoreja. Minä kuulun nyt muorisoon. Ja tänään on tiistai, vielä kolme tuntia. Sitten tulee keskiviikko. Olen keskellä elämää.

Kari Hotakainen
kirjailija