Voiko hukkuneita iäkkäitä kysellä jatkossa löytötoimistosta?

Moni muistaa vielä vuosien takaa kaikkien rakastaman rouvan, joka kävi ahkerasti legendaarisessa muistisairaiden kerhossa Tampereella. Yhtenä vuonna rouvan kunto heikkeni ja hän siirtyi kiireesti kodin ulkopuoliseen hoitoon. Ystävien näkökulmasta katsottuna suosittu rouva lähti jälkiä jättämättä paikkaan, jonka nimen ammattilaiset kyllä tiesivät, mutta eivät voineet kertoa eteenpäin rouvan yksityisyyden suojaamiseksi. Kerholaiset kaipasivat ystäväänsä vuosien ajan. He olisivat halunneet käydä tapaamassa häntä hoitokodissa, jos vain olisivat tienneet minne mennä. Ainoa keino tuntui olevan soittaa läpi kaupungin hoitopaikat ja kysyä, löytyykö ystävä kyseisestä paikasta. Näin yksin asuva muistisairas ihminen katosi ystäviltään suojelun nimissä.

Hukkasin Ester-tädin kahdesti

Minäkin hukkasin Ester-tädin, perhetuttumme, jopa kahdesti. Vuosi sitten en saanut yhteyttä äitini rippikoulutoveriin, entiseen virkanaiseen, iloiseen, mutta varovaiseen Ester-tätiin, jota käymme joka joulu tapaamassa. Tädin puhelin oli suljettuna päivästä toiseen. Soitin alueen kotihoitoon. Ester-täti oli siirretty tapaturman jälkeen espoolaiseen hoitokotiin. Hoitaja vakuutti, että täti on tallessa eikä palaisi hissittömään taloonsa. Menimme tapaamaan Ester-tätiä hoitopaikkaan, jonka osoitteen sain. Jälleennäkeminen oli hersyvän iloinen, kuten aina. Kun korona alkoi, soitin Ester-tädille. Hän kertoi osaston puhelimeen ohuella äänellä aidasta, jonka takana on porkkanamaa. Lähetin hänelle kortteja uuteen osoitteeseen.

Kun taas muistin soittaa hoitokotiin, hänen kerrottiin siirtyneen jo aika päiviä sitten paikkaan, jonka nimeä kukaan ei muistanut. Hoitajan puheesta ymmärsin, että kuntoutusyksiköissä kulkee asiakkaita kuin meren mutaa. Peräkammarin rouva muistettiin, mutta entisten asiakkaiden tietoja ei saa käydä katsomassa. Otin yhteyttä Espoon sosiaalitoimeen, josta ohjattiin Seniorineuvonta Nestoriin. Se palvelee myös heitä, jotka ovat kadottaneet iäkkään läheisensä hoitomaailmaan. Tähän ”löytötavaratoimistoon” voi jättää ”etsintäkuulutuksen”. Ilmeisesti vakuutteluni ja täsmäävät tiedot todistivat hyvät aikeeni, sillä minulle soitti Ester-tädin lähiomainen, kummityttö, jolta sain nykyisen hoitokodin nimen. Soitin hoitokotiin ja sain Ester-tädin langan päähän. Hän itki ja nauroi. Lauseet löytyivät vähitellen: ”Kiitos samoin. Hyvää joulua. Vielä löytyy tuttua porukkaa. Olisi todella niin kiva tavata taas.”

Näin kävi kahdesti, koska en ole virallinen lähiomainen vaan perhetuttu, joka ei utele tädin tulevaisuuden suunnitelmia. Ester-täti ei pysty kertomaan, missä hän asuu nykyään. Hän osaa ei tehdä osoitteenmuutosta, mutta haluaa edelleen saada postia ja puheluita. Pieniä asioita, joihin on oikeus muistisairaanakin.

Muistisairaan oikeus vanhoihin ystäviin

Tekemäni kartoitus muistisairaiden asumistoiveista osoitti, miten tärkeää muistisairaille on se, että elämä pysyy tutuissa uomissaan. Ympäristö – tuttu koti, ihmiset, esineet ja arkitoimet – kertoo, keitä he ovat ja keille he ovat tärkeitä.

Palvelukodissa on edessä uusi arki uusine ihmisineen ja asioineen. Vanhat ystävät jäävät jonnekin vanhaan elämään. Perheettömällä muistisairaalla ei ehkä ole ketään, joka kertoisi henkilökunnalle, ketkä ovat olleet hänen ystäviään tai tuttaviaan entisessä elämässä. Tai päinvastoin, ei ole ketään, joka kertoisi vanhoille ystäville, minne muistisairas on siirtynyt. Yhteyttä saattavat ottaa jopa lapsuuden tai kouluaikojen ystävät aikojen takaa. Silloin tuntuu vaikealta, kun ei tiedä, missä ihminen on tai mitä hänelle kuuluu.

Palvelukotiin siirtyvältä muistisairaalta voi kysyä, saavatko vanhat ystävät pitää häneen yhteyttä. Onko ihmisiä, joiden hän erityisesti toivoisi tietävän nykyisen asuinpaikkansa? Näin hänellä säilyy mahdollisuus pitää kiinni ystävistään.